Viime perjantain Vain elämää -ohjelmassa oli Neumannin päivä. Jotenkin se johti siihen, että porilaistaustaisen ystäväporukan Facebook-päivitykset muuttuivat perjantai-iltana kollektiivisiksi Dingo-muisteloiksi. Piti sitten itsekin avata Spotify, laittaa Dingo soimaan ja antaa muistojen tulla.
Kuva |
Toinen Dingo-muisto on kesältä 1985 tai -86 kun oltiin mummolassa Nokialla kolme vuotta vanhemman serkkutytön kanssa. Serkulla oli Kerjäläisten valtakunta C-kasettina ja sitä kuuneltiin mummon kasarimankasta, joka taisi syödä kahdeksan isoa patteria kerralla. Serkku oli sitä mieltä, ettei pikkuipanoiden (eli minun) tarvinnut kuulla ihan kaikkia sanoja, joten hän pisti volyymit alas ja korvan mankan kaiutinta vasten niin, että vain hän kuuli musiikin. Väliin tuli mummo, joka ilmoitti, että kyllä kaiutinta vasten mahtuu kaksikin pientä korvaa. Sitten taas nostettiin volyymit, kuunneltiin Autiotaloa sulassa sovussa ja keksittiin uusia tapoja solmia sifonkihuivit. Oma huivini oli kirkkaanpunainen. Iltaisin marssittiin serkun kanssa mummon perässä sifonkihuivit hulmuten rautatieaseman mansikkamyyjän luo ostamaan mansikoita ja syötiin iltapalaksi mummon tekemää mansikkasoppaa.
Kuva |
Mummoista puheenollen, Dingon rumpalin mummo asui meidän yläkerrassa silloin kun asuttiin vielä kerrostalossa Porin keskustassa. Kaverin eskarikaverina taas oli kosketinsoittajan poika. Kollegan huudeilla, Nipan kotitalon lähistöllä taas "kakarat juaksi ain kattoo ko se niitte keikkabussi juuttu sellassee tosi jyrkkää alikulkuu". Omat vanhemmat kertoivat, että siellä ne tyypit (Dingo ja Yö ja mitä näitä nyt oli) istuivat aina päivisin kahvilla Centrumin kahviossa. Tässä kohtaa on ehdottomasti mainittava, että Centrum, joka siis oli kauppakeskus Iso-Karhun edeltäjä Porin ydinkeskustassa, äännettiin kasari-Porissa oikeaoppisesti K:lla [kentrum]. Nyt tiedätte sitten senkin. Joka tapauksessa, olennaista tässä on se, että me kaikki olemme jollakin tapaa melkein sukua julkkikselle, jotkut suoremmin ja toiset parin mutkan kautta.
Dingon keikalle asti en ikinä päässyt. Ehkä se on ihan ymmärrettävää. Olin ekaluokkalainen kun bändi hajosi ja siihen pahimpaan hysteriaan ei kyllä olisi ollut mitään asiaa. Ei se silti mitään haitannut. Hyvin riitti, että fanitti menemään kotona ja kavereiden kanssa. Hoilotti hiusharja mikrofonin korvikkeena ja sitä rataa. Oi niitä aikoja.
Kaikkeen tähän suhteutettuna: aika liikkistä seurata nyt vierestä Robin-hysteriaa potevia pikkutyyppejä. Oltiinkohan me silloin aikoinaan yhtä söpiksiä?
Awws, ihania Dingo-muistoja! Mä pääsin lapsena kerran Dingon keikalle. Mun piti mennä sinne tosin äitin kanssa, joten en uskaltanu sit huutaa Nipalle mitään rietasta (esim. että Nipa oot ihana), vaan istuin kiltisti penkissä ja taputin ja olin kateellinen niille, jotka saivat seistä kenttäpaikoilla jäähallissa. Comebackin aikaan pääsin sitten lähemmäs lavanreunaa, mutta ei siinä silloin enää ollu sellaista hohtoa...
VastaaPoistaApropoo Nipa ja jäähalli: vitsi, että sillä oli (teini-ikäisen minän mielestä) nolot rillit kun sitä näki Ässien peleissä 90-luvun alkupuoliskolla. Sellaset vaaleanlilat tähtilasit. Siinä vaiheessa siitä jotenkin ajatteli, että "kamoon hei, skarppaisit nyt edes vähän, vanha miäs". Hohto loisti lähinnä poissaolollaan. Nyt siinä ehkä taas jo onkin sitä. Mutta Dingo-keikka, ihan livenä. Vau. Oon oikeesti vähän kade.
Poista