19. lokakuuta 2012

Kertojaääni

Sarjassamme Vaikuttaisit fiksummalta jos jättäisit kertomatta: Käykö teille muille koskaan niin, että luette intensiivisesti jotakin kirjaa ja sitten kirjan kerrontatapa jää tavallaan päälle? Että ikään kuin kuulee omat ajatuksensa samassa tyylissä tai rytmissä kuin miten kirjan kerronta etenee? Että vielä hetken aikaa lukemisen jälkeen elää tai tarkkailee reaalimaailmaa kirjan maailman kautta?

Esimerkki elävästä elämästä: Lars Keplerin Hypnotisoija kulki käsilaukussa mukana bussilukemisena viime viikolla muutamana arkipäivänä, kunnes lukaisin sen loppuun viikko sitten perjantai-iltana ja sitä seuranneena lauantaiaamuna. Loppuun lukeminen kahdessa osassa johtui lähinnä siitä, että sen jälkeen kun havahduin toistamiseen hereille naama kiinni pokkarissa, tajusin siirtää kirjan sivuun, sammuttaa valot, siirtyä suosiolla höyhensaarille ja jatkaa lukemista seuraavana aamuna. Alitajuntaan kirjan tapahtumat taisivat kuitenkin jäädä yönkin ajaksi, sillä ensimmäisen kerran aamulla herätessäni oli vielä pimeää ja kun kävin juomassa keittiössä, piti samalla tarkistaa, ettei verhon takana seissyt piilossa sarjamurhaajaa. Kunnolla hereillä ollessa sen olisi voinut helposti tajuta vaikka siitä, että keittiössä on vain valerullaverho. Suhteellisen korkealla. Että ei siellä takana luulisi kenenkään seisovan piilossa.

Pitkin lauantaipäivää joku ulkopuolinen kertoja tuntui selostavan elämääni samalla tyylillä kuin kirjassakin: Emilian seisoi kylpyhuoneessa pesukoneen edessä. Hän oli niin keskittynyt annostelemaan huuhteluainetta, ettei hän huomannut lainkaan lähestyvää hahmoa. Mies kosketti Emilianin käsivartta. Emilian säikähti. Ja sitten vierestä kuuluvat sanat, jotka palauttavat todellisuuteen: "Niin hei siis otaksä sitä kahvia jos mä keitän?" 

Tai: Emilian heitti takin päälleen, asetteli huivin kaulaansa ja vilkaisi eteisen kelloa. Nyt oli kiire. Hän astui rappukäytävään ja näki hissin olevan 9. kerroksessa. Niinpä tietysti. Sitä ei nyt ehtisi odottaa. Olisi juostava raput kolmannesta kerroksesta alas, uusissa korkokengissä. Bussi oli jo startannut päätepysäkiltä. Emilian kaivoi avaimet esiin käsilaukustaan, jotta saisi nopeasti auki portin, joka johtaa pihalta kävelytielle. Porttia avatessaan hän ehti miettiä, minkä ihmeen takia kaikki tässä taloyhtiössä toimi avaimilla, miksei voitu ottaa käyttöön ovikoodeja. Hänen ajatuksensa keskeytti huuto. Alakerran naapuri huusi parvekkeeltaan "moi" ja kysyi, mihin olin menossa niin hienona. Olin menossa teatteriin. En kyllä mielestäni mitenkään erityisen hienona, mutta kaikki on varmaankin suhteellista. 

Svenska Teaternin En midsommarnattsdröm oli muuten melkoinen pläjäys. Modernisoitua Shakespearea ja kielten sekamelskaa, kun näyttelijät olivat osin suomenruotsalaisia ja osin brittejä ja kaikki puhuivat sekaisin kumpaakin kieltä. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi sekavuus. Mutta ei se mitään. Esityksen aikana nimittäin katosi mielestä Kepler. Ja ihan Shakespearen tasolle ei sentään meikäläisenkään pään sisäinen kertojaääni yllä.

4 kommenttia:

  1. Meinasin jo kirjoittaa, että kirjat ei jää päälle, toisin kuin leffat, kunnes muistan luimuilleeni pitkin Pasilan aseman seiniä peläten salamurhaajaa luettuani junassa neljä tuntia Nälkäpeliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taas ei noi leffat jää niinkään päälle. Ehkä se ei silti ole huono asia: varmaankin on ihan riittävää, että kuulee päänsä sisältä ääniä vain kirjojen jäljiltä, ei myös leffojen... ;) Paitsi tarkemmin ajateltuna, lasketaanko se päälle jäämiseksi jos pistää silmät kiinni ja näkee Mikael Persbrandtin? Se ei tosin edellytä minkään leffan katsomista. :D

      Poista
  2. Mun pahin päällejäämisjuttu on Repomies, Rauno. Se on paha.
    -sysse-

    VastaaPoista