17. helmikuuta 2014

Kesää ja kekkereitä odotellessa


Tulisipa jo kesä ja kekkerit! Postiluukusta kolahti tässä taannoin hempeänsävyinen Save the Date -kortti ja pyöreiden vuosien synttäreitäkin on tiedossa kesäkuukausille. Ihan huippua, koska se tarkoittaa sitä, että pääsen useampaan otteeseen käyttämään näitä Sköna Claran joulualesta aikalailla hetken mielijohteesta mukaan tarttuneita Michael Korsin korkkareita. Toimistolle nämä tuntuvat ainakin tällä haavaa liian fiineiltä, mutta jahka päästään terassikeleihin asti, voi näitä helposti ulkoiluttaa arkisempienkin asujen kavereina. 




Olen melkein ylpeä itsestäni kun vihdoin oivalsin, ettei sirojen peruskorkokenkien tarvitse aina olla sileäpintaista mustaa nahkaa. Tuo hiekan sävy on ihan riittävän repäisevä ensiaskel pois turvallisesta mustasta. Saas nähdä, hypätäänkö seuraavan parin kanssa vielä värikkäämpään suuntaan vai onko edessä paluu entiseen. Mielen perukoilla muhii nimittäin ajatus mustista kitten heelseistä...

9. helmikuuta 2014

Pikkusiskon Skappel-neule

Mikäköhän noissa Skappel-neuleissa oikein on kun tuppaavat venymään ikuisuusprojekteiksi... Pikkusisko sai vihdoin synttärilahjaneuleensa - vaivaiset kolme kuukautta varsinaisen syntymäpäivän jälkeen. Huh, itsellä on suorastaan helpottunut olo kun tämä on viimeinkin pois puikoilta, käsistä ja mielestä. Nyt työn alle saa ottaa taas uusia juttuja. Kivaa oli myös se, että lahjan saaja vaikutti oikein tyytyväiseltä. Ihan aidosti. Tämän tyypin kanssa ei vieraskoreuden pelkoa ole. Terkut vaan sysselle! 

Tässä vaiheessa homma vaikutti vielä epätoivoiselta. Ja märän villan haju, sehän on aina yhtä herkullinen... 


Mutta kyllä siitä kuitenkin ihan kelpo villapaita tuli!



8. helmikuuta 2014

Kop, kop, onko siellä ketään?


No onhan täällä. Huudien noloin bloggari ilmoittautuu. Ensin käy täällä huutelemassa jotain jostakin energiapiikistä ja sitten koko tyypistä ei kuulu mitään moneen viikkoon. Koska kiire. Ja oman ajan puute. Ehkä vähän väsymyskin. Töissä on vuoden hektisin jakso käynnissä ja pitkiksi venyvien työpäivien jälkeen kotona ei jaksa enää juuri muuta tehdä kuin suorittaa ne kaikkein kriittisimmät hommat: syödä ja nukkua. Kaikkein vähiten tekee mieli koskea läppäriin kun koko päivän on jo istunut koneella. Tuntuu, ettei arkivuorokausiin ole viime viikkoina mahtunut paljon muuta kuin töitä, työmatkat, kympin uutiset ja yöunet. Poikkeuksena ne pari viikonpäivää, jolloin reitti töistä kotiin kulkee jumpan ja ruokakaupan kautta. Niinäkin päivinä kotona on kuitenkin sen verran myöhään, ettei virtaa riitä enää muuhun kuin sohvalle rojahtamiseen ja kaukosäätimen kannatteluun.


Sitten on tietysti ne viikonloput. Asialleen omistautunut bloggaaja ottaisi silloin kirkkaassa päivänvalossa koko viikon postausten kuvat ja naputtelisi tekstitkin vähintään puolivalmiiksi. Mutta ei tämä tyyppi. Kilttinä isosiskona lainasin järkkärin pikkusiskolle pariksi viikoksi, enkä jaksanut kaivaa pokkaria esiin siksi aikaa kun parempi kamera tallensi turkooseja laineita Karibialla. Ehkä se oli tavallaan hyväkin juttu: kun ei ollut kuvausmahdollisuutta, tuli taas elettyä paremmin hetkessä. Mukavia illanviettoja ystävien kanssa, kokkailua, leipomista ja neulomista. Rentoutumista ja akkujen lataamista, jotta jaksaisi seuraavan rutistuksen arkea.


Mutta kuulkaas, kyllä tämä tästä pian taas iloksi muuttuu. Työtahti helpottanee hetken päästä, menneiden päivien jutut alkaa muistaa muutenkin kuin kalenterista tarkistamalla, päivät pitenee, kuvauskalusto on kotiutunut ja kun oma aika lisääntyy, alkaa varmaan taas tulla intoa, ideoita ja iloa bloggaamiseenkin. Ehkä jo heti huomenna. Sitä ennen heitetään kassi olalle ja lähdetään miehen kanssa yhden hotelliyön mittaiselle kaupunkilomalle. Seutulipulla, oikein Helsinkiin asti. Joskus lähteminen on tärkeämpää kuin määränpää. Mukavaa viikonloppua!

P.S. Halutaan vaihtaa tylsä ovikello hienoon ranskalaiseen koputtimeen. Nyt heti.