Jos aina törmää samaan ihmiseen kadulla
alkaa pidemmän päälle tervehtiä
vaikka ei tiedä tämän nimeä
Arkiaamujen päänsisäinen soundtrack on ollut loppukeväästä lähtien Ultra Bran Ilmiöitä. Siitä saakka olen nimittäin taittanut aamun bussimatkat työpaikalle saakka saman tummahiuksisen nuoren naisen kanssa. Arvelisin meillä olevan ikäeroa viitisen vuotta. Lähes jokaikinen arkiaamu seisomme ensin muutaman minuutin vierekkäin bussipysäkillä, nousemme samaan bussiin, istumme ehkä metrin päässä toisistamme ja vaihdamme hetkeä myöhemmin samalla pysäkillä seuraavaan samaan bussiin, jonka kyydistä minä jään pois ensimmäisenä.
Aluksi saavuimme pysäkille aina hieman eri aikaa. Sitten eräänä aamuna törmäsimme toisiimme portilla ja tajusin, että kuljemme pysäkille samalta pihalta. Sen jälkeen olemme nähneet toisemme pihalla silloin tällöin. Asumme vastakkaisissa taloissa, samassa taloyhtiössä.
Aluksi saavuimme pysäkille aina hieman eri aikaa. Sitten eräänä aamuna törmäsimme toisiimme portilla ja tajusin, että kuljemme pysäkille samalta pihalta. Sen jälkeen olemme nähneet toisemme pihalla silloin tällöin. Asumme vastakkaisissa taloissa, samassa taloyhtiössä.
Tavatessamme toisinaan hymyilemme ja nyökkäämme, välillä emme edes tervehdi. Mitään kaavaa, logiikkaa tai selitystä tälle en ole keksinyt. Ensin asia vaivasi minua, mutta sitten tulin siihen päätelmään, ettei kaikkien tuttavuuksien ole tarvekaan edetä satunnaisia ystävällisiä katseita pidemmälle. Silti tuntuu jollakin tapaa hassulta, että käytännössä vietän tämän tuntemattoman henkilön välittömässä vaikutuspiirissä joka aamu noin 20 minuuttia tietämättä hänen nimeään.
Viime aikoina olen pyöritellyt ajatusta päässäni. Pitäisikö joku kaunis aamu (kai niitäkin lokakuuhun mahtuu) vain mennä ja esittäytyä. Hei, olen NN ja olen töissä siinä X-paikassa, minkä pysäkillä jään aina kyydistä. Kysyä nimeä. Olisikohan se ihan hölmö veto? Worst case scenario, mikäköhän se tässä tapauksessa voisi olla?
Kuva on napattu pari kesää sitten Turun saaristossa. Melkein harmitti, ettei tarvinnut odotella bussia sillä kertaa.
Ei muuta kun esittäytymään! :) Tai no, näin sosiaalisesti vähän avuttoman ihmisen näkökulmasta tulin miettineeksi, josko teillä on tuossa tilanteessa (nyökkäys ja hymy) juuri sellainen sopivan turvallinen paikka ja tilanteen muutos (keskusteluyhteyden avaaminen) voisi sitten tarkoittaa sitä, että ne unenpöpperössä omissa ajatuksissaan kuljetut työmatkat muuttuvat jatkossa sosiaalisiksi tilanteiksi. Tämä nyt tuskin on ongelma kenellekään muulle kuin itselleni, joka aina sekä toivon että pelkään josko joku tuntematon alkaisikin jutella kanssani. Ja vain siksi, etten yleensä osaa sanoa mitään järkevää. ;)
VastaaPoistaMutta siis, todennäköisintä on että reaktio on ilahtunut ja ehkä alku uudelle ystävyydelle, joten ignore mitä kirjoitin ja anna palaa. :)
Totta, se olisi kyllä aidosti paha skenaario, että jatkossa pitäisikin olla aina sosiaalinen heti aamusta lähtien... :D Meillä ei kotona yleensä ihan hirmuisen montaa lausetta aamutuimaan vaihdeta ja toistaiseksi olen saanut käyttää julkisilla taitetut työmatkat ihan rauhassa heräilyyn ja jonkinlaiseen virkistäytymisyritykseen, puhumisen voi aloittaa vasta työpaikalla. Sinänsä nyökkäystervehdyslinja on ihan jees, mutta olen ilmeisesti vain niin utelias, että olisi ihan kiva tietää, ketä tervehdin. Ja ehkä myös, että mihin hän on matkalla. Mutta joo, ehkä tosiaan vielä joskus tulen kysyneeksi asiaa. :)
Poista