Viikonloppu Lontoossa

Aika paljon ehtii tehdä yhtenä viikonloppuna Lontoossa, vaikkei sen kummempaa aikataulutettua agendaa olisikaan. Ensimmäisenä iltana käytiin heittämässä laukut hotellille ja suunnattiin Camdeniin klubille. Tämä oli vähän mainstreamimpi versio kuin missä aiemmin on käyty. Tykkäsin kovasti soulia soittaneesta bändistä, puoliso taisi keskittyä haaveilemaan DJ:n levyaarteista. 

Kivaa oli, viihdyttiin aamuyön pikkutunneille asti, sitten tultiin fish and chipsien kautta taksilla hotellille. Himppasen muuten yllätti, ettei taksissa voinut maksaa kortilla. No, ei se mitään, melkein punta jäi vielä kukkaron pohjalle erikokoisina kolikkoina kun taksi oli maksettu. Ja niin kuin sitä oli ajatellut, että nyt ei tarvitse valuttaa vaihtaa kun viime reissullakin kaikki tuli maksettua kortilla eikä käteistä juuri tarvittu.

Lauantaina nukuttiin pitkään ja käveltiin sen jälkeen Borough Marketille huomataksemme kolme asiaa: sinne olisi pitänyt mennä aikaisemmin aamulla, siellä olisi ollut mukavampaa sateettomana päivänä ja - tietenkin - siellä olisi pitänyt olla käteistä. Väkeä oli kuin pipoa ja moneen paikkaan oli pitkän näköiset jonot. 

Me joimme kahvia ja chilikaakaota Rabot Estatessa ja teimme pari ostosta niissä kojuissa, joissa kortti kelpasi maksuvälineeksi. Sen jälkeen käveltiin uuden pilvenpiirtäjän, Shardin, Soutwark Cathedralin ja Tower Bridgen ohi takaisin hotellille.

Ostoksilla käytiin lauantaina Oxford Street - Carnaby Street - Piccadilly Circus -akselilla ja sunnuntaina piipahdettiin vielä Cityn TK Maxxissa. Raitaa löytyi molemmille, vähän jotain muutakin tarttui matkaan. Kosmetiikkavarastot täydensin vielä lentokentällä. 

Ei ajauduttu tällä reissulla Wagamamaan asti, mutta hotellin alakerran pubiin ehdittiin kyllä. Samalla tuli oppitunti siitä, miten kauneus on katsojan silmässä. Tuijotin entisen pankkisalin kattoikkunarakennelmaa ja mietin, miten hienoja pubeja britit onkaan erilaisiin kiinteistöihin loihtineet. Ajatukset keskeytti puolison tokaisu "On nää kummia paikkoja, tääki tällanen ihme halli".

Paluulennolla istuttiin kahden pikkulapsiperheen välissä. Edessä olevan rivin pienimmäinen itki koko lennon. Takana olevan rivin nuoremmalla meni myös hermot jossain vaiheessa. Oliko se nautittavaa? Ei. Kestikö sen? Kyllä. Ärsytyskynnys ei ylittynytkään väsyneistä lapsista, vaan vieressä istuneesta viisikymppisestä suomalaisnaisesta, joka teki hyvin selväksi, kuinka harmistunut hän siitä huutokonsertista oli. Jos ikä mitataan vuosissa eikä kuukausissa, niin voisi kuvitella käytöstapojen olevan jo hallussa. Vielä on kuitenkin jakamatta viikonlopun parhaan lausahduksen palkinto. Se menee ehdottomasti takana istuneelle mamille tästä: "Ottaisiksä lakua? Sä voit antaa sen tikkarin mulle siks aikaa." Miksei noin koskaan sanota minulle?!