Beanie

Neuloin itselleni tammikuussa uuden mustan pipon kun tuntui, että oli tarvetta sellaiselle lämpimämmälle tapaukselle. Nyt taas oli tilausta himppasen ohkaisemmalle kevätpipolle, joten tekaisin sellaisen - aina yhtä pirtsakasta mustasta, luonnollisesti. Idea on poimittu Kalastajan vaimolta, toteutus omasta päästä. Mallista tulikin niin mieluisa, että puikoille on jo luotu 100 silmukkaa seuraavaa pipoa varten, tällä kertaa harmaalla langalla. Vetoan huonoon hiuspäivään (tai oikeammin -kuukauteen!) ja laitan tästä ehkä kuvia päässä sitten myöhemmin kun kampaus on kohdillaan. Niin saattaa hyvinkin olla vaikka nyt tulevana lauantaina, jolloin pääsen pitkästä aikaa istahtamaan luottokampaajani tuoliin. Vielä on pari päivää aikaa miettiä, annanko hiusten vielä kasvaa vai viekö auringon myötä ajatuksiin tullut kevyempi kesäpolkka jo voiton. Saas nähdä. :)

Lanka: Rowan, Angora haze

Puikot: 3.5 mm, 40 cm pyöröt

Kaukana Strömsöstä

Olipa kerran nainen, joka lehteä lukiessaan törmäsi huippukokin hampparisämpyläreseptiin ja sunnuntain kunniaksi päätti kerrankin ryhtyä heti tuumasta toimeen. Jääkaapissa oli kanafileitä odottelemassa ja kaapista löytyisi burgerin lisukkeiksi avokadoa sekä ainekset karamellisoituihin punasipuleihin ja kotitekoiseen valkosipulimajoneesiin. Ja kas, parisen tuntia myöhemmin lopputulos ei ollenkaan vastannut odotuksia. Se, minkä piti olla gourmet burgersämpylä, muistutti sekä ulkonäöltään että maultaan lähinnä kuivaa, murenevaa pullaa (josta puuttui sokeri). Nainen kertasi vielä reseptin läpi ja totesi noudattaneensa sitä kirjaimellisesti. No, ei aina voi voittaa. Sämpylät kipattiin biojätteeseen ja ruuaksi syötiin kanaa thaimaalaisittain.

Koska leivonta ei mennyt ihan nappiin ja nainen tunsi epäonnistuneensa ihmisenä, päätti hän piristäytyä tekemällä jotakin sellaista, minkä hän varmasti osaa. Otti kutimen käteensä ja posotti menemään. Villasukan kantapää tuli valmiiksi, mutta lanka tuntui nihkeältä. Samoin lopputulos: jälki näytti epäsiistiltä ja nilkan kohdalle oli ilmestynyt ylimääräinen reikä. Purkuun meni.

Nainen ärsyyntyi, meni sohvalle ja avasi telkkarin. Arvatkaapas, mitä sieltä tuli? Kyllä. Strömsö. Hah!

***

Pakkasin saunakamppeet ja siiderin ja lähdin lenkkisaunaan ilman lenkkiä. Tämän päivän DIY:t taisivat olla tässä.

Kuin uusi laji

Välineurheilija tässä, moi! Hankin uudet treenitossut muutama viikko sitten. Sh'bam-ohjaaja vinkkasi varmistamaan, että kengissä on mahdollisimman tasainen pohja tai mielellään pivot point. Pistin neuvot muistiin ja nyt on käytössä tossut, joiden pohjissa on pivot pointit. Ja voi morjens, mikä ero! Ihan kuin harrastaisi uutta lajia! Nykyään tykkään tunneilla juuri niistä liikkeistä, joita ennen inhosin. Nyt ei enää tunnu siltä, että jalat jäävät lattiaan kiinni kun pitäisi olla jo menossa tai että liikkeet ovat liian nopeita musiikkiin nähden. Jos olisin ymmärtänyt lajiin sopivien kenkien merkityksen aiemmin, olisin hommannut tällaiset popot jo kauan sitten. Jos siis käytte tanssillisilla tunneilla, sh'bamissa tai zumbassa ja mitä näitä nyt on, suosittelen näitä lämpimästi. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos, tämä on vain valaistuneen ja innostuneen jumpparin mielipide.

Vinkkejä Amsterdamiin?

Jo jonkinmoiseksi perinteeksi muodostunut kevätretki äidin kanssa suuntautuu tänä vuonna Amsterdamiin. Kaupunki kuuluu allekirjoittaneella vielä toistaiseksi always the airport, never the city -kategoriaan. Avaimenperästä hiljan irronut puukenkäkin on peräisin hollantilaisen vakuutusfirman liikelahjasta, eikä suinkaan omasta matkamuistosta. Tai no, tavallaan joo, mutta se muisto liittyy Madridin konferenssiin eikä Amsterdamiin. No joka tapauksessa, opas on nyt hankittu ja reissun suunnittelu aloitettu. Kanavien varsilla kuljeskellaan sitten toukokuussa. Mutta hei, olisiko teillä vinkkejä siihen, mitä Amsterdamissa kannattaa ehdottomasti tehdä, nähdä, kokea, syödä tai juoda?

Eroahdistusta

Todettakoon heti alkuun, että parisuhde voi hyvin ja elämän perusasiat on kunnossa. Tässä on kyse vaatteista. Niihinkin kun voi näemmä kiintyä.

Selasin tässä eräänä päivänä kännykästäni läpi kaikki selfiet. Ei niitä kovin montaa ollut viime vuoden ajalta kertynyt, ehkä kymmenkunta. Yksi oli kotona napsaistu kuva, toinen kesäloman ensimmäiseltä päivältä, muutama eri maissa otettu reissukuva. Minä päikkäreillä siskon mäyräkoiran kanssa, minä juuri kampaajalla käyneenä ja minä työmatkalla. Kaikkia kuvia yhdisti pari asiaa: sama hassu ilme (pitäisi ilmeisesti harjoitella selfie-poseerausta peilin edessä) ja sama paita. Luottopaita. Selected Femmen musta, lyhythihainen satiiniteeppari, joka on malliltaan pitkä ja yksinkertainen. Se sopii paitsi arkeen ja juhlaan, myös yhteen kaiken muun kanssa. Se päätyi muutama vuosi sitten Hulluilta päiviltä mukaan hetken mielijohteesta ja sovittamatta. Se valikoituu päälle aina kun tuntuu siltä, ettei ole mitään päällepantavaa (eli ei ihan harvoin, vaikka toki sitä muutakin päällepantavaa kyllä löytyisi). Sen hinta per käyttökerta on varmaankin jo sentin sadasosia. Ja nyt siitä pitäisi pystyä luopumaan. Apua!

Hyvin palvellut, paras koskaan tekemäni heräteostos taitaa tosiaan olla tiensä päässä. Kankaasta huomaa, että käyttö- ja pesukertoja alkaa olla mittarissa aikamoinen määrä. Parin viimeisimmän käyttökerran jälkeen olen jo arponut, onko paidan paikka roska- vai pyykkikorissa. Toistaiseksi olen päätynyt jälkimmäiseen. Viimeksi luopumispäätöstä pohtiessa huomasin jo hyräileväni, että luovutaan, toisistamme hiljaa. Kuinka sentimentaaliseksi voi ihminen yhden vaatekappaleen vuoksi tulla! Sitten välähti mieleen sellainenkin idea, että entä jos tätä vähän vielä tuunaisi. Lyhentäisi helmasta hapertuneimman osan pois? Tai jos kuitenkin piirtäisi paidasta kaavat, hankkisi kankaan ja ompelisi uuden samanlaisen. Sitten havahduin todellisuuteen, enhän minä mitään kaavoja osaa piirtää. Ostoksia osaan kyllä tehdä. Päätin siis yrittää löytää suosikille seuraajan.

Korvaajaehdokas löytyi Zarasta. Paita on musta, lyhythihainen ja etuosa on satiinia, takaosa ohutta neulosta. Arvelisin tämän käyvän monenlaisiin tilanteisiin, arkeen ja juhlaan. Jos tämä paita säilyttää kuosinsa, uskon meillä olevan vielä monta hyvää yhteistä hetkeä edessä. Pidetään peukkuja. Niin, ja liukuvärjäystä tässä ei ole, efekti on täysin ihanan aamuisen kevätauringon ansiota.

P.S. Arvatkaa, mitä minulla tänään oli päällä? Annan vinkin: aamulla tuntui siltä, ettei ole oikein mitään päällepantavaa...

Skarppauksen paikka

Kymmenen viikkoa kulunutta vuotta takana ja vaivaiset kuusi julkaistua blogipostausta. Eihän tällainen peli vetele! Skarppaan. Nyt. Ilmoilla on ollut taas sitä pidemmän bloggaustauon tai harventuneen postaustahdin mukanaan tuomaa ongelmaa, että vaikka luonnospuolelle on raapusteltu useampia pieniä tai pidempiäkin juttuja ja kuvia on napsittu ja muokattu, niin itsekritiikki kuitenkin huitelee sellaisissa lukemissa, ettei julkaisunapin klikkaamisesta meinaa tulla yhtikäs mitään. Blogi on kyllä koko tämän ajan ollut ihan päivittäin mielessä, mutta jotenkin homma on lipsahtanut hiljaisuuden ja jopa pienimuotoisen syyllistymisen puolelle, vaikka tämä oikeasti onkin kiva harrastus, josta tykkään kovasti. Jotenkin tästä nyt on siis vaan päästävä yli ja takaisin rytmiin. Vaikka sitten pikkuaskelin. 

Lähdetään siis liikkeelle tästä. Kevyesti. Kuvissa on perjantaiperinteeksi muodostunut marketin reilun kaupan neilikkakimppu, valkoisia tietenkin. Maljakko on mummun perintöä, omanlaisensa aarre. Valo auringosta, yes!

Kuumetta ja raitaa

Viime viikonloppuna iski päälle flunssa ja sen myötä kuume. Oikein kunnolla. Jos uskoisin karmaan, epäilisin sillä olevan jotakin tekemistä asian kanssa. Vajaa vuorokausi ennen kun muutuin tilapäisesti vuodepotilaaksi, istuin keskustan kahvilassa ja kerroin brunssiherkuilla täytetyn pöydän toisella puolella istuvalle ystävälleni vähän naureskellen kuulumispuheenvuorossani siitä, miten puoliso potee kotona sitä taudeista kaikkein pahinta, miesflunssaa. Tiedättehän, sitä, mikä on kamalampaa kuin kaikki muut taudit yhteensä ja minkä aiheuttamaa surkeutta kukaan muu ei pysty ymmärtämään. No, kävi karulla tapaa ilmi, että diagnoosi oli väärä ja nauru ennenaikaista. Sanotaanko vaikka niin, että nyt todellakin ymmärrän sen taudinkuvaan kuuluvan surkeuden. 

Syytän kuumetta. Siitä surkeudesta. Netflixiin koukuttumisesta, House of Cards ja Suits -maratoneista. Olympialaisten tuijottamisesta. Teemu Selänteen ja Jari Kurrin halaukselle itkemisestä (ja se oli vielä uusinta, näin toki saman suorassa lähetyksessäkin). Siitä, että unissani väittelin venäläisen toimitsijanaisen kanssa siitä, katsotaanko nukkuminen kisasuoritukseksi vai ei. Havahduin hereille siinä vaiheessa kun sanoin ääneen njet. Puolustin siis ilmeisen vahvasti mielipidettäni, kyllä olympiatulen sammumisen jälkeenkin pitää ehdottomasti saada nukkua. Siitä, että puolentoista vuorokauden torkkujen jälkeen katselin aurinkoista kevätsäätä ja ensimmäinen mieleen tullut ajatus oli, että mikäköhän fiilis karhuilla on talviunilta herättyään. Siitä, että päädyin verkkokaupoille heti kun voimat sallivat läppärin kannattelun ja ostin meille lisää tyynyjä. Keltaisia! Jaiks! Ja urheiluvaatteita, koska treenihän se on ensimmäisenä saikulla mielessä. Ja harmaan t-paidan, koska niitäkään ei kaapista juurikaan vielä löydy...

Onneksi tauti helpotti ennen kuin pääsin kunnolla vauhtiin. Vaihdoin verkkokaupoissa pyörimisen kevyisiin kotitöihin juuri sopivaan aikaan, sillä kevään piristykseksi ajatellun raitapaidan metsästys päättyi samalla kun laskostelin puhtaita pyykkejä. Kuvan saldo on ihan vain yhden koneellisen jäljiltä. Ei siis tarvinnutkaan lähteä omaa vaatekaappia edemmäs kalaan ja tuli säästettyä jokunen euro. Flunssakauden kansantaloudelliset vaikutukset lienevät kaikille ihan selvät, mutta nähtävästi sillä on potentiaalia käydä kalliiksi myös henkilökohtaisella tasolla. Merkitään siis muistiin: jos sairastat, et shoppaile. Tai raotetaan ainakin niitä vaatekaapin ovia ennen kukkaronnyörejä.  

Kesää ja kekkereitä odotellessa

Tulisipa jo kesä ja kekkerit! Postiluukusta kolahti tässä taannoin hempeänsävyinen Save the Date -kortti ja pyöreiden vuosien synttäreitäkin on tiedossa kesäkuukausille. Ihan huippua, koska se tarkoittaa sitä, että pääsen useampaan otteeseen käyttämään näitä Sköna Claran joulualesta aikalailla hetken mielijohteesta mukaan tarttuneita Michael Korsin korkkareita. Toimistolle nämä tuntuvat ainakin tällä haavaa liian fiineiltä, mutta jahka päästään terassikeleihin asti, voi näitä helposti ulkoiluttaa arkisempienkin asujen kavereina. 

Olen melkein ylpeä itsestäni kun vihdoin oivalsin, ettei sirojen peruskorkokenkien tarvitse aina olla sileäpintaista mustaa nahkaa. Tuo hiekan sävy on ihan riittävän repäisevä ensiaskel pois turvallisesta mustasta. Saas nähdä, hypätäänkö seuraavan parin kanssa vielä värikkäämpään suuntaan vai onko edessä paluu entiseen. Mielen perukoilla muhii nimittäin ajatus mustista kitten heelseistä...

Pikkusiskon Skappel-neule

Mikäköhän noissa Skappel-neuleissa oikein on kun tuppaavat venymään ikuisuusprojekteiksi... Pikkusisko sai vihdoin synttärilahjaneuleensa - vaivaiset kolme kuukautta varsinaisen syntymäpäivän jälkeen. Huh, itsellä on suorastaan helpottunut olo kun tämä on viimeinkin pois puikoilta, käsistä ja mielestä. Nyt työn alle saa ottaa taas uusia juttuja. Kivaa oli myös se, että lahjan saaja vaikutti oikein tyytyväiseltä. Ihan aidosti. Tämän tyypin kanssa ei vieraskoreuden pelkoa ole. Terkut vaan sysselle! ♥

Tässä vaiheessa homma vaikutti vielä epätoivoiselta. Ja märän villan haju, sehän on aina yhtä herkullinen... 

Mutta kyllä siitä kuitenkin ihan kelpo villapaita tuli!

Kop, kop, onko siellä ketään?

No onhan täällä. Huudien noloin bloggari ilmoittautuu. Ensin käy täällä huutelemassa jotain jostakin energiapiikistä ja sitten koko tyypistä ei kuulu mitään moneen viikkoon. Koska kiire. Ja oman ajan puute. Ehkä vähän väsymyskin. Töissä on vuoden hektisin jakso käynnissä ja pitkiksi venyvien työpäivien jälkeen kotona ei jaksa enää juuri muuta tehdä kuin suorittaa ne kaikkein kriittisimmät hommat: syödä ja nukkua. Kaikkein vähiten tekee mieli koskea läppäriin kun koko päivän on jo istunut koneella. Tuntuu, ettei arkivuorokausiin ole viime viikkoina mahtunut paljon muuta kuin töitä, työmatkat, kympin uutiset ja yöunet. Poikkeuksena ne pari viikonpäivää, jolloin reitti töistä kotiin kulkee jumpan ja ruokakaupan kautta. Niinäkin päivinä kotona on kuitenkin sen verran myöhään, ettei virtaa riitä enää muuhun kuin sohvalle rojahtamiseen ja kaukosäätimen kannatteluun.

Sitten on tietysti ne viikonloput. Asialleen omistautunut bloggaaja ottaisi silloin kirkkaassa päivänvalossa koko viikon postausten kuvat ja naputtelisi tekstitkin vähintään puolivalmiiksi. Mutta ei tämä tyyppi. Kilttinä isosiskona lainasin järkkärin pikkusiskolle pariksi viikoksi, enkä jaksanut kaivaa pokkaria esiin siksi aikaa kun parempi kamera tallensi turkooseja laineita Karibialla. Ehkä se oli tavallaan hyväkin juttu: kun ei ollut kuvausmahdollisuutta, tuli taas elettyä paremmin hetkessä. Mukavia illanviettoja ystävien kanssa, kokkailua, leipomista ja neulomista. Rentoutumista ja akkujen lataamista, jotta jaksaisi seuraavan rutistuksen arkea.

Mutta kuulkaas, kyllä tämä tästä pian taas iloksi muuttuu. Työtahti helpottanee hetken päästä, menneiden päivien jutut alkaa muistaa muutenkin kuin kalenterista tarkistamalla, päivät pitenee, kuvauskalusto on kotiutunut ja kun oma aika lisääntyy, alkaa varmaan taas tulla intoa, ideoita ja iloa bloggaamiseenkin. Ehkä jo heti huomenna. Sitä ennen heitetään kassi olalle ja lähdetään miehen kanssa yhden hotelliyön mittaiselle kaupunkilomalle. Seutulipulla, oikein Helsinkiin asti. Joskus lähteminen on tärkeämpää kuin määränpää. Mukavaa viikonloppua!

P.S. Halutaan vaihtaa tylsä ovikello hienoon ranskalaiseen koputtimeen. Nyt heti.